Homecoming viikosta on jo aikaa, mutta ajattelin kuitenki tehä ihan erillisen postauksen sitä varten, kun se on kuitenki sellanen juttu mitä ei nöin suomalaisena tuu kovin usein koettua. Meidän homecoming dancesta on nyt tasan kaks viikkoa, mutta vaikka varmasti moni suomalainen luulee niin tohon viikkoon kuuluu paljon muutakin ku pelkkä hoco dance. Maanantaista perjantaihin oli spirit week, jolloin joka päivälle oli oma "pukukoodi": Rocky Mountain Monday (vaellustyyli ja paljon Colorado-vaatteita), Twin Tuestay, Wacky Tacky Wednesday (super värikkäät ja ei-yhteensopivat vaatteet), Team Thursday ja Trjoan Friday (monissa kouluissa tää kulkee nimellä spiritday eli koulun värejä päälle! Me annetiin joka luokka-asteelle oma väri koulun väreistä ja me seniorit pukeuduttiin mustaan)

Mun hostvanhemmilla on sellanen painatusfirma, niin tehtiin mulle ja Monalle t-paidat Twin Tuesdayta varten. "FOREIGN AF" ettei varmasti kellekkään oo enää epäselvää, että ollaan vaihtareita // Wacky Tacky Wednesday oli ehottomasti mun lemppari ja Frozen-sukatki pääs eka käyttöön! // Team Thursday! Go Finland!

Perjantaina koulun jälkeen järjestettiin HoCo Carnival, jossa oli kaiken laista tekemistä lähinnä lapsille ja sen jälkeen BBQ, ennen illan peliä. Football pelit on ehottomasti yks mun lemppari jutuista täällä. Ymmärrys lajia kohtaan on aika heikko, vaikka perus säännöt tiiänki, mutta tunnelma stadionilla on joka kerta ihan mahtava ja siellä tuntuu aina, että ollaan kaikki vaan yks iso kaveriporukka, vaikka en todellakaan oo koskaan ees tavannu kaikkia niitä ihmisiä. Meidän HoCo-peli ei ollu mitenkään tiukka ja voitettiin 42-6, mutta silti meillä oli varmaan koko kauden isoin student section ja porukka oli kyllä täysillä mukana.

Perjantaina meillä oli myös HoCo Assembly, eli kaikki kokoonnuttiin liikkasalissa, jossa meillä oli sellanen pep rally tyylinen tapahtuma ja esiteltiin HoCo Royalty- ehdokkaat ja järjestettiin heille kaiken näkösiä pieniä kisoja. // Lauantai-iltana oli vihdoin se kauan odotettu dance, joka oli kyllä valitettavasti vähän pettymys. Oli vähän eri luokkaa ku esimerkiks lukion bileet meillä kotona ja ehdottomasti huomas että kyseessä oli koulun "bileet". Monan kanssa saatiin kyllä nauraa paljon ja välillä oli jopa vähän sellanen myötähäpeä, ku kateltiin jenkkien tanssimista, mutta pääasia. että meillä oli kivaa!

Ennen dancea mentiin Monan kanssa Sydneylle laittautumaan yhessä ja sieltä Sydin poikaystävä otti meidät kaikki kyytiin ja mentiin ottamaan kuvia ensin yhden heidän kaverin pihalle ja sieltä sitte tuonne golfkentälle. Kuvien jäkeen suunnattiin 7 hengen porukalla illalliselle italialaiseen ravintolaan ja sieltä sitte koululle ite HoCo dancea varten. Kengät lensi nurkkaan melkein heti koululle päästyä sillä tuo nurmikolla korkkareilla käveleminen otti vähän voimille. Meidän koulussa kaikki pukeutuu kokoajan urheiluvaatteisiin, niin oli niin ihana nähdä kaikki laittautuneena! Lähdettiin kotia kohti vähän aikasemmin, ku muut että ehdittiin matkalla pysähtyä vielä froyoille. Kokonaisuudessaan oli ihan huippu viikko ja koska kuulun meidän koulun Student Council porukkaan, joka vastaa vähän oppilaskunan hallitusta Suomessa, pääsin myös järjestämään koko Homecomingia, mikä oli ihan älyttömän siistiä, vaikka lauantaina pitikin herätä kello 6 koristelemaan salia dancea varten. Päädyin kasaamaan 3 tuntia pahvista puuta joka oli tarkotus tulla tanssilattian keskelle, mutta tilaus ei ollu menny ihan putkeen ja päädyttiin heittämään valmis puu sitte roskiin, koska se ois ollu vähän turvallisuusriski. Meinas olla vähän turhautunu olo siinä vaiheessa. Anyway, tollasen tapahtuman järjestämiseen menee oikeesti paljon aikaa ja vaivaa, mutta oli kyllä ehdottomasti yks parhaista viikoista tähän asti.

The very first, and only, Homecoming week of my entire life was a great success.

DO YOU MISS FINLAND?

Aina, kun joku kysyy, onko mulla ikävä Suomeen, vastaan että ei oo. Se on osittain ihan totta, mutta toisaalta vaan vastaus, joka on vaan tullu tavaksi tässä ajan myötä. Älkää nyt käsittäkö väärin. Mun elämä täällä menee tosi hyvin, enkä halua valittaa. Oon enemmän ku tyytyväinen mun hostperheeseen ja kouluki sujuu hyvin. Mulla on pari niin ihanaa vaihtarikaveria, että välillä oikeesti mietin, että miten oon onnistunu saamaan niin ihania ihmisiä mun elämään. Kuitenki heilläkin on harrastukset täällä ja toinen näistä mun parhaista kavereita asuu vielä eri paikkakunnalla. Oon tutustunu ihan älyttömän moneen ihmiseen koulussa ja lentopallon kautta, mutta melkein kaikki nää uudet tuttavuudet on niitä joita moikataan käytävällä, mutta siihen se melkeen jääkin. Välillä tuntuu, että mun päivän pelastais ihan vaan se, kun joku pyytäis mua syömään lounaalla tai tekemään pari/ryhmätehtävää yhdessä. Kun oot aina ite se, joka kysyy, että mennäänkö jonnekki syömään, ootko mun pari alkulämpässä, istutko mun vieressä bussissa yms. niin tulee sellanen tunne, että vastaus on myöntävä ihan vaan sen takia, ettei ihmiset vaan haluaa olla kohteliaita, mutta ei ne oikeesti välitä. Monesti esim futispelien jälkeen tajuan, että oon ainoo joka harhailee yksin parkkipaikalla ja oottaa kyytiä hostvanhemmilta, kun muut hävis omien kaveriporukoiden kanssa syömään tai muuten vaan viettämään iltaa.

En missään vaiheessa olettanutkaan, että alle kahdessa kuukaudessa saisin yhtä hyviä kavereita, kun mulla on Suomessa, mutta onhan se vähän masentavaa, kun ei oo ketään kenelle vois vaan soittaa, että hei voitasko vaan tehä jotain yhessä. Mulla on ikävä sitä, että voin vaan soittaa jollekkin, että nyt pidetään leffailta tai mennään kuvaamaan tai ihan mitä vaan. Ja sitä että voin pyöräillä kaverille tai vaikka kauppaan ihan millon huvittaa, eikä kaikkia menoja tarvi suunnitella muun perheen menojen mukaan. Mulla on myös ikävä peittoja ja pussilakanoita, kouluruokaa ja oikeeta kaurapuuroa. Tykkään mun hostveljistä älyttömästi, mutta mulla on ikävä sitä että viereisen oven takaa löytyy pari vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa voi soittaa pianoa, ottaa kuvia, kattoa leffoja tai ihan muuten vaan jutella melkeen mistä vaan. Mulla on myös ikävä mun kaikkia vaatteita ja kenkiä, mitkä jätin kotiin. Mulla on jopa vähän ikävä koeviikkoa ja koulua. Kaikista eniten mulla on kuitenki ikävä karjalanpiirakoita, ruisleipää ja suomalaista juustoa ja maitoa.

Moni varmasti nyt ajattelee, että mun elämä täällä on yhtä masennusta ja Suomi-ikävää, mutta ei todellakaan. Mulla on täällä päiviä ja hetkiä, kun oon maailman onnellisin, koska rakastan Chipotlen ruokaa, valmentaja ja ylempien joukkueiden pelaajat kehuu mua pelin jälkeen tai ku mun kaverit antaa mulle synttärilahjaksi ison kasan Frozen-kamaa. Haluan kuitenki pitää tän blogin mahollisimman realistisena ja jakaa niiden huippuhetkien lisäksi myös ne vähän vähemmän positiiviset ajatukset, että mun vuodesta sais todenmukaisen kuvan ja myös sen takia, että myöhemmin on sitte muutakin luettavaa, kun että hei mulla menee ihan hyvin oon tehny sitä ja tätä ja tässä on kuvat mun viikon ruuista.

Hyvää maanantaita Suomeen ja tsemppiä kamut uudelle jaksolle!



Sorry guys, no English this time.