DO YOU MISS FINLAND?

Aina, kun joku kysyy, onko mulla ikävä Suomeen, vastaan että ei oo. Se on osittain ihan totta, mutta toisaalta vaan vastaus, joka on vaan tullu tavaksi tässä ajan myötä. Älkää nyt käsittäkö väärin. Mun elämä täällä menee tosi hyvin, enkä halua valittaa. Oon enemmän ku tyytyväinen mun hostperheeseen ja kouluki sujuu hyvin. Mulla on pari niin ihanaa vaihtarikaveria, että välillä oikeesti mietin, että miten oon onnistunu saamaan niin ihania ihmisiä mun elämään. Kuitenki heilläkin on harrastukset täällä ja toinen näistä mun parhaista kavereita asuu vielä eri paikkakunnalla. Oon tutustunu ihan älyttömän moneen ihmiseen koulussa ja lentopallon kautta, mutta melkein kaikki nää uudet tuttavuudet on niitä joita moikataan käytävällä, mutta siihen se melkeen jääkin. Välillä tuntuu, että mun päivän pelastais ihan vaan se, kun joku pyytäis mua syömään lounaalla tai tekemään pari/ryhmätehtävää yhdessä. Kun oot aina ite se, joka kysyy, että mennäänkö jonnekki syömään, ootko mun pari alkulämpässä, istutko mun vieressä bussissa yms. niin tulee sellanen tunne, että vastaus on myöntävä ihan vaan sen takia, ettei ihmiset vaan haluaa olla kohteliaita, mutta ei ne oikeesti välitä. Monesti esim futispelien jälkeen tajuan, että oon ainoo joka harhailee yksin parkkipaikalla ja oottaa kyytiä hostvanhemmilta, kun muut hävis omien kaveriporukoiden kanssa syömään tai muuten vaan viettämään iltaa.

En missään vaiheessa olettanutkaan, että alle kahdessa kuukaudessa saisin yhtä hyviä kavereita, kun mulla on Suomessa, mutta onhan se vähän masentavaa, kun ei oo ketään kenelle vois vaan soittaa, että hei voitasko vaan tehä jotain yhessä. Mulla on ikävä sitä, että voin vaan soittaa jollekkin, että nyt pidetään leffailta tai mennään kuvaamaan tai ihan mitä vaan. Ja sitä että voin pyöräillä kaverille tai vaikka kauppaan ihan millon huvittaa, eikä kaikkia menoja tarvi suunnitella muun perheen menojen mukaan. Mulla on myös ikävä peittoja ja pussilakanoita, kouluruokaa ja oikeeta kaurapuuroa. Tykkään mun hostveljistä älyttömästi, mutta mulla on ikävä sitä että viereisen oven takaa löytyy pari vuotta nuorempi sisko, jonka kanssa voi soittaa pianoa, ottaa kuvia, kattoa leffoja tai ihan muuten vaan jutella melkeen mistä vaan. Mulla on myös ikävä mun kaikkia vaatteita ja kenkiä, mitkä jätin kotiin. Mulla on jopa vähän ikävä koeviikkoa ja koulua. Kaikista eniten mulla on kuitenki ikävä karjalanpiirakoita, ruisleipää ja suomalaista juustoa ja maitoa.

Moni varmasti nyt ajattelee, että mun elämä täällä on yhtä masennusta ja Suomi-ikävää, mutta ei todellakaan. Mulla on täällä päiviä ja hetkiä, kun oon maailman onnellisin, koska rakastan Chipotlen ruokaa, valmentaja ja ylempien joukkueiden pelaajat kehuu mua pelin jälkeen tai ku mun kaverit antaa mulle synttärilahjaksi ison kasan Frozen-kamaa. Haluan kuitenki pitää tän blogin mahollisimman realistisena ja jakaa niiden huippuhetkien lisäksi myös ne vähän vähemmän positiiviset ajatukset, että mun vuodesta sais todenmukaisen kuvan ja myös sen takia, että myöhemmin on sitte muutakin luettavaa, kun että hei mulla menee ihan hyvin oon tehny sitä ja tätä ja tässä on kuvat mun viikon ruuista.

Hyvää maanantaita Suomeen ja tsemppiä kamut uudelle jaksolle!



Sorry guys, no English this time.